Villahaan Huvipulla

Mulla on fiksaatio kaksipolvisiin suomenhevosiin, ja erittäin pahakin vielä kaikenlisäksi. Näin mä diaknosoin itse itseni (hei vain kaikki lääkärit), kun ajoin Villahakaan hakemaan jälleen kerran yhtä kahden polven sukuista kansallishevosta kotiin. Muiden mielestä olisi pitänyt soittaa Upelle ja sanoa että auto hajosi tien poskeen, rengas puhkesi trailerista, seurahevonen ei suostunut kyytiin - kaikki mahdolliset valkeat valheet, ettei olisi tarvinnut ajaa Villahakaan tuhlaamaan pennosiani. Mä en kuitenkaan ottanut vinkistä vaaria, vaan annoin kaasujalan tempoa oikein kunnolla toukokuisen yllätyshelteen paahtaessa citymaasturin tuulilasin läpi, miettien samalla kuinka kohta olisin kotimatkalla uuden upean orhini kanssa.

Niin, mikä siinä sitten viehätti niin paljon, että se piti ihan kotiin raahata? First of all, sen nimi oli Huvipulla. Siis. HUVIPULLA. Maailman paras nimi pienelle ja pyöreälle suomenhevoselle. Kappas keppanaa, kun siitä saa mukavan huvi-linjan tulevaisuudessa! Toisekseen, Villahakalaisella oli aivan mieletön suku; ei ehkä niiden himokasvattajien mielestä, jotka näkevät vain meriittijonot, mutta mun mielestä aivan täydellinen silti. Emän puoli oli pelkkää Mäkisuota - siis sitä samaa suomenhevoskasvattajaa, jolta ostin ihka ensimmäisen putteni -, ja isän taas mulle aiemmin täysin tuntematonta Parodian suomenhevosta. Meidän kaksipolvisten tammojen suvut poikkeavat täysin tällaisista nostalgisista historiapläjäyksistä, joten, totta hitossahan mun piti saada aarre omakseni. Mä koin jotakin suurta ja lämmintä kaikkia vanhoja suomenhevoskasvattajia kohtaan, ja salaa haaveillutkin hommaavani jossakin vaiheessa nimiini hevosen, jolta löytyisi vähän vanhempaa polvea virtuaalisia suomenhevosia - nyt ei tarvinnut siis edes kahta hommata, kun sai tämän mun pienen toiveeni samassa paketissa Villahaasta!

Huvipulla oli kotiin tullessaan jo neljävuotias; se oli saanut harjoitella ratsun perusteita kasvattajansa tykönä, ja meidän oli hyvä jatkaa työskentelyä eteenpäin yhteisen taipaleemme alussa. Kyllä viimeistään siinä vaiheessa, kun ensimmäistä kertaa nousin omalla kentällä Huvipullan selkään, oli muidenkin mielipide uudesta tulokkaasta muuttunut - perskele, kun se liikkui niin nätisti! Vaikka ponilla on menossa mukana nuoruuden ja uhmaikäisyyden tuomaa pientä vastahakoisuutta ratsastajaa kohtaan, löytyy miltei jokaista ”Unskin” selkään nousevaa kohtaan pientä kunnioitusta. Punarautias ei siis ole lähellekkään kuin isänsä kentällä touhutessa; mukavat, ehkä hieman tikittävät askeleet ja reipas tahti ovat ehdottomasti tämän ponipojan vahvuuksia sen lisäksi, että olemme varmoja, että siitä kumpuaa tiettyä kunnianhimoa ja voitontahtoa uusia tehtäviä kohtaan.
Huvipullaa voisi verrata hitaasti kiihtyvään ja työmoraalin saavuttavaan autoon; vaikka se saattaisi alkuverryttelyissä tuntua tahmealta ja pistää menemään oman päänsä mukaan, Unski taipuu lopuksi ratsastajan tahtoon ja suorittaa vaaditut tehtävät ainakin kohtalaisesti. Pullaponin kanssa tulee vain olla hyvin, HYVIN, päättäväinen, muuten se luistelee altasi ennenkuin ehdit kahvipullaa sanomaan - muista vaatia rohkeasti orilta enemmän ja juuri sitä, mitä siltä haluat, muuten se kiemurtelee pakoon pohkeita virnistellen voitonriemussaan. Unski on yksi juuri niistä hevosista, joille ei ehdoteta haluttavaa tehtävää, vaan sitä saa aivan reippaasti vaatia, jottei ori jää pohtimaan että suorittaakko sitä vaiko ei.

Huvipulla on koulupainotteisesta suvusta, ja sen kyllä huomaa; se on kouluradalla oikea suorittaja, eikä esteille löydy oikein sopivaa tekniikkaa. Ei sillä, etteikö poni pitäisi hyppäämisestä, kyllä se pitää - se tarvitsee vain hurjasti ratsastajan tukea sovittaakseen askeleet esteille, löytääkseen sopivan ponnistuspaikan ja selviytyäkseen hökötyksen toiselle puolelle. Asiaa ei helpota yhtään se, että kouluradalle eivät ole tuttuja juuri ne möröt, jotka saattavat vaania punavalkoisten pystyesteiden takana, eihän koulukentällä ole mitään minkä taakse piiloutua! Samat mörkökiikarit ovat Unskilla päässä usein maastoillessakin: yleensä se ei ryöstä tai kaahaile muutenkaan holtittomasti, sitä vain pelottavat ja jänskättävät kaikki ”uusi” (eli kymmenen kertaa jo aiemmin nähty), mitä metsäpolun varrella mahdollisesti saattaa olla. Kavereiden kanssa retkeily on huomattavasti paljon rennompaa, mutta toisaalta taas, jos ryhmästä joku säpsyy, niin sitten säpsyy myös Pullis.

Jos Pulliksen isä on läheisriippuvainen lajitovereistaan, vie Unski tämän jutun täysin uudelle levelille: tästä hevosesta kun löytää niin kaksi- kuin nelijalkaisiinkin kohdistuvaa läheisyydenkaipuuta. Nelijalkaisen ei edes tarvitse olla hevonen, punarautiaalle käy kaveriksi lähes mikä tahansa eläin, joka liikkuu neljällä raajalla ja suostuu ponin lähelle tulemaan. Päivä toisensa jälkeen saa ihmetellä, kuinka juuri tämän kyseisen hevosen läheisyydestä löytyvät milloin tallikoira, milloin naapurin vapaana kulkeva kissa. Pullis on muutenkin vähän sellainen ryhmäpersoona; tyhjä talli on aivan hirveä juttu, jos sisällä ei ole ihmisiä tai muita hevosia, ulkoilu tapahtuu myös mieluiten vähintään yhden lajitoverin kanssa. Lajitoveriksi tosin kelpaa kuka tahansa, joka vain punarautiaan juttuja jaksaa ja sietää kuunnella - se ei tappele tai haasta riitaa, vaan pyrkii lähestymään toista, keinolla millä hyvänsä. Jos se joutuu luovuttamaan laumansa johtajuuden saadakseen uuden kaverin, se kyllä tekee sen.

Pullis ei karkaile, vaikka sen hoitaisi vapaana karsinassa. Ei ainakaan tahallaan tai kovin pitkälle. Ori on kiinnostunut yksiönsä ulkopuolella tapahtuvista asioista ja tarkkailee hoitohetkinä oven raosta, ottaa askeleita ulospäin vain jos ovi on selällään auki. Silloinkin sen löytää usein käytävältä morottamassa muita hevosia, tai jos se pääsee kavereidensa ohi, niin jostain, missä on ruokaa. Muuten poni on erittäin mukava laittaa kuntoon, sillä kuten aikaisemmin jo todettiin, se tykkää ihmisten läsnäolosta ja toivoo useinmiten saavansa muutaman ylimääräisen rapsutuksen sukimisen ohella. Jos hoitaja unohtuu liian pitkäksi aikaa haaveilemaan omiaan, ori saattaa kääntyä ihmistä kohden ja pukata olkapäähän tai suoraan naamaan - jos ihminen ei tee vastaväitteitä Pulliksen lähestymiselle, se tunkee usein päänsä ihmisen kainaloon tai suoraan vain lepuuttaa kaulanjatkinetta olkapäällä.

En tiedä mikä totta on enää, tää on painajainen ja kohta mä herään

Sä väsytit mut uuvuksii, On pakko laittaa luukku kii

KOULURATSASTUSKILPAILUT, KRJ (12)

ESTERATSASTUSKILPAILUT, ERJ (07)

03.02.2019, Silverlode - Helppo A - 5/40 18.02.2019, Silverlode - Helppo A - 2/40 22.02.2019, Silverlode - Helppo A - 1/40 23.02.2019, Silverlode - Helppo A - 2/40 10.02.2019, Kalman Suomenratsut - Helppo A - 6/40 11.02.2019, Kalman Suomenratsut - Helppo A - 1/40 12.02.2019, Kalman Suomenratsut - Helppo A - 6/40 23.02.2019, Kalman Suomenratsut - Helppo A - 1/40 02.03.2019, Kalman Suomenratsut - Helppo A - 5/40 15.01.2019, Adina - Helppo A - 2/68 16.01.2019, Adina - Helppo A - 3/68 17.01.2019, Adina - Helppo A - 6/69

13.01.2019, Hornanhovi / 110cm / 5/30 15.01.2019, Hornanhovi / 110cm / 2/30 17.01.2019, Hornanhovi / 110cm / 1/30 22.01.2019, Hornanhovi / 110cm / 5/30 23.01.2019, Hornanhovi / 110cm / 4/30 25.01.2019, Hornanhovi / 110cm / 4/30 26.01.2019, Hornanhovi / 110cm / 3/30

MÄ OLIN VARMA ET NIIN TULEE PYSYMÄÄN, KU KIIKUSTA HYPÄTÄÄN ET SIT SE ON PYSYVÄÄ

28.2.2016, estevalmennus Harmittomassa (kirjoittanut Minja E.)

Kyllä sai muutamaan otteeseen tuijotella tätä ratsukkoa, kun ne alkuverkat aloitti. Josefina oli jo etukäteen ilmoittanut tämän olevan Anopinkauhu -nimiselle ratsulleen ensimmäinen valmennus ja meno kieltämättä oli sen näköistä. Tammalla tuntui just tänään olevan hemmetin moinen kiukkupäivä (tai eipä tuosta osannut sanoa vaikka se olisi normaalistikin tuollainen) ja Josefina joutui ihan toden teolla taistelemaan saadakseen tahtonsa läpi. Silloin tällöin myös kirosanat tuppasi lentämään, jolloin nainen sai pitkiä ja hieman huvittuneita katseita kanssaharrastajilta. Kylläpä siis odotin vaan innolla, muuttuuko valmennus katastrofiksi vai selviääkö kaikki hengissä. Hyvin siinä kuitenkin loppuviimein kävi. Kaikkien onneksi tamma on kenttäpainotteinen, joten erikoisesteistä se ei hätkähtänyt ja sujui ne lähestymisetkin ilman sen suurempia ongelmia, vaikka aina välillä Josefina sai käydä melkoista tahtojen taistelua siitä, miten kovaa sinne esteelle mennään. Loppuvalmennuksesta ei olisi kyllä osannut mennä sanomaan, onko ratsukko ensikertaa valmennuksessa vai ei. Ratsukko suoriutui koitoksesta ihan mallikkaasti, eikä työskentelystä sen suurempia epäkohtia löytynyt – vaikka silloin tällöin saikin muistuttaa pidätteistä. Ei voi muuta kuin kehua kuinka hyvin meni! Anopinkauhu kun osoittautui nimensä veroiseksi kaveriksi ja silti ratsastaja onnistui pitämään sen kuta kuinkin kurissa ja herran nuhteessa. (178 sanaa)

28.2.2016, estevalmennus Harmittomassa (kirjoittanut Minja E.)

Kyllä sai muutamaan otteeseen tuijotella tätä ratsukkoa, kun ne alkuverkat aloitti. Josefina oli jo etukäteen ilmoittanut tämän olevan Anopinkauhu -nimiselle ratsulleen ensimmäinen valmennus ja meno kieltämättä oli sen näköistä. Tammalla tuntui just tänään olevan hemmetin moinen kiukkupäivä (tai eipä tuosta osannut sanoa vaikka se olisi normaalistikin tuollainen) ja Josefina joutui ihan toden teolla taistelemaan saadakseen tahtonsa läpi. Silloin tällöin myös kirosanat tuppasi lentämään, jolloin nainen sai pitkiä ja hieman huvittuneita katseita kanssaharrastajilta. Kylläpä siis odotin vaan innolla, muuttuuko valmennus katastrofiksi vai selviääkö kaikki hengissä. Hyvin siinä kuitenkin loppuviimein kävi. Kaikkien onneksi tamma on kenttäpainotteinen, joten erikoisesteistä se ei hätkähtänyt ja sujui ne lähestymisetkin ilman sen suurempia ongelmia, vaikka aina välillä Josefina sai käydä melkoista tahtojen taistelua siitä, miten kovaa sinne esteelle mennään. Loppuvalmennuksesta ei olisi kyllä osannut mennä sanomaan, onko ratsukko ensikertaa valmennuksessa vai ei. Ratsukko suoriutui koitoksesta ihan mallikkaasti, eikä työskentelystä sen suurempia epäkohtia löytynyt – vaikka silloin tällöin saikin muistuttaa pidätteistä. Ei voi muuta kuin kehua kuinka hyvin meni! Anopinkauhu kun osoittautui nimensä veroiseksi kaveriksi ja silti ratsastaja onnistui pitämään sen kuta kuinkin kurissa ja herran nuhteessa. (178 sanaa)