I just hope I still mean what I say when the night is up

"Nimi ainakin on kuin mikäkin sanahirviö" oli mun ensimmäinen mielipiteeni Nasusta, kun näin myynti-ilmoituksen kimosta, kuusivuotiaasta ratsuponitammasta. Kaiken lisäksi ratsastuskoululla, joka sitä kaupitteli, kutsuttiin tammaa Lemmeksi - ei olisi voinut mennä pahemmin vikaan. Koska äiti oli kuitenkin sitä mieltä, että tätä kyseistä ponia täytyisi päästä katsomaan, me ajettiin muutama sata kilometriä etelään päin jo seuraavana viikonloppuna ja päädyttiin paikallisen ratsastuskoulun, siis aivan järkyttävän kokoisen keskuksen, pihamaalle seisomaan ja näyttämään vähintäänkin eksyneiltä. Kun me löydettiin kuitenkin henkilö, ketä me alunperinkin oltiin menty tapaamaan, lähti juttu rullaamaan - samalla kun me tehtiin matkaamme tarhoille noin nelikymppisen tallinomistajan kanssa, tämä esitteli meille Artoksen Ratsastuskeskuksen tiluksia sen mitä se näkökenttäämme ylsi. Paikka oli noin vuoden pyörinyt ratsastuskoulu, joka myös majoitti yksityishevosia ja tarjosi valmennusrinkipalveluita, ratsutuksia lukuunottamatta; saimme kuulla kaiken paikan historiasta ja musta tuntuu vielä tänäkin päivänä, että me kierrettiin "Lemmen" tarhalle poikkeuksellisen pitkä reitti, jotta kovinkin puhelias mieshenkilö ehti selittää kaiken kyseisestä keskuksesta. Annoin kuitenkin miehelle kaiken sen turhan ja ylimääräisen höpötyksen anteeksi, kun näin Nasun. Se oli ehkä kaunein hevonen, mitä olin koskaan nähnyt.

Luulisi, että hyväluonteisten vanhempien avulla saataisiin maailmaan myös hyväluonteinen jälkeläinen. Mutta ei vaan tässä tapauksessa. Nasu on omapäinen ja tempperamenttinen, ja sen mielialat ailahtelevat kuin raskaana olevalla naisella. Kimo valitsee niin sanotusti parhaat päältä, mitä tulee ihmisiin, ja muille se ei pelkää esitellä hyvin hoidettua ja aktiivisesti käytössä olevaa hammaskalustoaan - samoin on myös muiden hevosten kanssa, joidenkin kanssa tamma on bestiksiä täältä ikuisuuksiin, kun toisia se ei edes siedä katsoa päin. Kimo ei kuitenkaan missään nimessä ole mikään mahdoton tapaus, kun oppii pysymään kovana ja asettamaan sille rajoja - unohtamatta tietenkin, että joitain tapoja siitä on vain mahdoton kitkeä pois, ja niiden kanssa kannattaa opetella elämään.

Ponin selkään noustessa suositellaan olemaan ripeä - Napero ei nimittäin kovin kauaa malta seisoa paikallaan, ja jos jää yhtään vitkastelemaan ponnistusvaiheessa, on valkoinen hevonen jo väistänyt sivulle, eteen tai taakse. Sen lempipuuhaa tuntuu aina välillä olevan ratsastajan kiusaaminen, ja niinä tiettyinä päivinä ratsastajan hiukset harmaantuvat takuulla ponin oman karvan väriseksi ennenkuin tämä on päässyt selkään. Selästä käsin kaikki tuntuukin sitten sujuvan jo paremmin, ja varsinkin satulavyön kiristäminen kannattaa hoitaa vasta satulaan istahtaessa - näin vältytään siltä, että ratsastaja tuntee aivan yllättäen järkyttävää kipua käsivarressaan tai muualla kehossaan, aiheuttajana ruunikonkimon vahvaakin vahvemmat leukalihakset ja apuna käytetyt, ikeniin juurtuneet legot. Nasu olisi koko selkäännousun ja alkuvalmisteluiden ajan valmis lähtemään liikkeelle, ja kun se saa käskyn liikkua, ei pidä ihmetellä jos se karauttaa menemään astetta reippaammassa käynnissä - tammalla riittää yleensä ratsastaessa vauhtia ja hölmöilyä vaikka muille jakaa. Kimo on kyllä useinmiten helppo työkaveri, mutta saa aika ajoin omia päähänpistoja, joihin lukeutuvat ihmeelliset käännökset, jokaisen nurkan säpsyminen ja juurikin vauhdin kiihdyttely.