Kaakkilan Taikavalssi

♡ 8-vuotias suomenhevostamma, syntynyt 21. tammikuuta 2018 Kontiolahdessa
♡ väriltään ruunikko (Ee Aa), säkäkorkeutta löytyy vajaat 157 senttimetriä
♡ painotukseltaan harrasteratsu, kilpaillaan satunnaisesti koulua ja esteitä
♡ ei vielä virtuaalisen ratsastajainliiton rekisterissä

♡ kasvattanut Kaakkilan suomenhevoset & omistaa Laura VRL-11124
♡ ylläpidossa (01/18-) Iita Karviaisella, asuu Huttulan ratsutilalla Joensuussa

♡ i. Kärmeniemen Makia KTK-III, e. Ch Anopinkauhu KTK-II, KRJ-II, SLA-I, ERJ-I, YLA1

Laura ei ollut varma, tahtoiko se myydä rakkaan tammansa Anopinkauhun viimeisen varsan. Kun me noin vuosi sitten keskusteltiin siitä, kuinka mä olin haaveillut ruunikon kenttätamman jälkeläisestä, me tehtiin lopulta diili: mä ottaisin varsan itselleni ylläpitoon, jos siitä tulisi tamma. Jos varsasta tulisi ori, me katsottaisiin tilannetta uudestaan myöhemmin. Meni jonkin aikaa, että me onnistuttiin Lauran kanssa löytämään täydellinen ori Nerolle; me koluttiin läpi melkeinpä kaikki mahdolliset, tammalle sopivat isäehdokkaat ja löydettiin jokaisesta jotakin vikaa (well, not suprise t. perfektionisti), kunnes törmättiin lopulta Vähäpellossa asuvaan Kärmeniemen Makiaan. ”Sillä on Rakkausrunoja suvussa! Ja Marinara! Tämä, tämä se on”, me todettiin yhteen aikaan Makian olevan the ori - muutama puhelu Vernalle, Neron pakkaus sinä eräänä aamuna koppiin ja suunta kohti Vähäpeltoa, jossa sai alkunsa mun unelmieni hevonen - Taikavalssi.

Anopinkauhun tiineysaika oli varmasti yksi mun elämäni jännittävimmistä ajanjaksoista, varsinkin kun lähestyttiin laskettua aikaa. Mä en saanut nukuttua kunnolla koko viikolla, kun laskettu aika oli, ja kun Neronperkule vielä venytti synnytystä yli viikon ajan, oli stressikäyrät hyvin korkealla. Lopulta Laura soitti mulle tammikuun 21. päivä, sunnuntaiaamuna noin kuuden aikaan (olin luvannut herätä jokaiseen soittoon, ja antanut luvan soittaa mulle mihin kellonaikaan tahansa), ja kertoi löytäneensä märän mytyn kenttäpainotteisen suomenhevosen karsinasta. Mun kuomat meni vääriin jalkoihin kun ryntäsin lumen kuorruttamalle autolle ja ollessani vasta puoliksi kyydissä mä starttasin audin, karauttaen kohti Kaakkilaa. Perille päästyäni mä rämmin pää melkein kirjaimellisesti kolmantena jalkana Anopinkauhun suurikokoiselle varsomiskarsinalle, jonka ovella Laura mua odotti. ”Tule katsomaan sun pikku-Neroa”, nainen kuiskasi kohentaen punaisen toppatakkinsa huppua, ja mä nostin hieman kulmaani:
”Meinaako tää nyt sitä että se on..”
En ehtinyt edes kysyä loppuun kun Laura jo nyökkäsi ja täydensi mun lauseeni sanoin ’joo, tamma tuli’. Kun me oltiin Lauran kanssa hoidettu tamma ja pikkuruunikko kuntoon (lue: Laura hoiti ja mä koin yllättäviä jäätymisiä noin minuutin välein kun totuus iski vasten kasvoja ja kertoi että tuo pieni eläin oli todella mun), me repäistiin ja keitettiin pannullinen kahvia, skoolattiin iittalan kupeilla ja patistettiin Lauran aviomies aamutallia hoitamaan. Pieni Taikavalssi oli vihdoin maailmassa.

Siitä, kuinka mä olin haaveillut ruunikon kenttätamman jälkeläisestä, me tehtiin lopulta diili: mä ottaisin varsan itselleni ylläpitoon, jos siitä tulisi tamma. Jos varsasta tulisi ori, me katsottaisiin tilannetta uudestaan myöhemmin. Meni jonkin aikaa, että me onnistuttiin Lauran kanssa löytämään täydellinen ori Nerolle; me koluttiin läpi melkeinpä kaikki mahdolliset, tammalle sopivat isäehdokkaat ja löydettiin jokaisesta jotakin vikaa (well, not suprise t. perfektionisti), kunnes törmättiin lopulta Vähäpellossa asuvaan Kärmeniemen Makiaan. ”Sillä on Rakkausrunoja suvussa! Ja Marinara! Tämä, tämä se on”, me todettiin yhteen aikaan Makian olevan the ori - muutama puhelu Vernalle, Neron pakkaus sinä eräänä aamuna koppiin ja suunta kohti Vähäpeltoa, jossa sai alkunsa mun unelmieni hevonen - Taikavalssi.

Anopinkauhun tiineysaika oli varmasti yksi mun elämäni jännittävimmistä ajanjaksoista, varsinkin kun lähestyttiin laskettua aikaa. Mä en saanut nukuttua kunnolla koko viikolla, kun laskettu aika oli, ja kun Neronperkule vielä venytti synnytystä yli viikon ajan, oli stressikäyrät hyvin korkealla. Lopulta Laura soitti mulle tammikuun 21. päivä, sunnuntaiaamuna noin kuuden aikaan (olin luvannut herätä jokaiseen soittoon, ja antanut luvan soittaa mulle mihin kellonaikaan tahansa), ja kertoi löytäneensä märän mytyn kenttäpainotteisen suomenhevosen karsinasta. Mun kuomat meni vääriin jalkoihin kun ryntäsin lumen kuorruttamalle autolle ja ollessani vasta puoliksi kyydissä mä starttasin audin, karauttaen kohti Kaakkilaa. Perille päästyäni mä rämmin pää melkein kirjaimellisesti kolmantena jalkana Anopinkauhun suurikokoiselle varsomiskarsinalle, jonka ovella Laura mua odotti. ”Tule katsomaan sun pikku-Neroa”, nainen kuiskasi kohentaen punaisen toppatakkinsa huppua, ja mä nostin hieman kulmaani:
”Meinaako tää nyt sitä että se on..”
En ehtinyt edes kysyä loppuun kun Laura jo nyökkäsi ja täydensi mun lauseeni sanoin ’joo, tamma tuli’. Kun me oltiin Lauran kanssa hoidettu tamma ja pikkuruunikko kuntoon (lue: Laura hoiti ja mä koin yllättäviä jäätymisiä noin minuutin välein kun totuus iski vasten kasvoja ja kertoi että tuo pieni eläin oli todella mun), me repäistiin ja keitettiin pannullinen kahvia, skoolattiin iittalan kupeilla ja patistettiin Lauran aviomies aamutallia hoitamaan. Pieni Taikavalssi oli vihdoin maailmassa.

Kuvagalleria