Kesä oli viimein koittanut myös Suomenmaalle. Siitä innostuneena mä ajelin eräs kaunis sunnuntaipäivä hirmuisessa hevoskuumeessa Zelokseen, josta löytyikin apu mun ongelmaan - Loci antoi mulle hoidettavaksi punaisen Tinja-tamman ja ohjasi meidät käppäilemään läheiseen metsään, jonne me neidin harjattuani suuntasimmekin.
Aurinko lämmitti mukavasti puiden lomasta pilvettömältä taivaalta, linnut konsertoivat tien sivuilla ja muutama kärpänenkin liittyi matkan varrelta mukaan. Tamari seurasi mua leppoisasti astellen polkua pitkin ja aina ajoittain kurkotteli juuri vihreäksi puhjenneita koivunoksia huultensa väliin. Niinkuin ei mullakaan, ei tuntunut myöskään punaisella tammalla olevan kiire mihinkään, ja me ehdittiinkin kävellä aimolenkki ennen niin superpelottavan lintuparin kohtaamista. Hieman ennen tallia kun pari pienikokoista lintua sattui sujahtamaan Tinjan nenän edestä polulla: siitä hieman säpsähtäneenä tamma otti muutaman peruutusaskeleen, viskoi kiivaasti päätään ja olisi mielellään jäänyt paikalleen polkemaan ilman pientä maanittelua. Loppujen lopuksi me selvittiin kuitenkin ehjin nahoin neidin kanssa tallipihalle, jossa tuo sai vielä hetken syödä vihreätä mun harjaillessa toista uudemman kerran. Oli kyllä mukava päivä kaiken kaikkiaan, ja Tinja juuri sopiva valinta rennolle aamukävelylle!

”Mä laitan sulle puomeja tänne johonkin, niin voitte mennä niitä”, Loci ilmoitti asetellessaan punavalkeita puomeja maneesin toiseen päähän. Mä istuin suurikokoisen puoliveriorin, Joonaksen, paljaassa selässä ja keräilin ohjia alkukävelyiden jäljiltä. Olin päättänyt heittää Niiranvaaran porukkaa yllätysvisiitillä ja sen seurauksena olinkin päätynyt ratsaille saakka. ”Joonas on tosi kiva, et sä sieltä selästä putoa vaikka sulla ei satulaa olisikaan”, Loci oli kannustanut mua epäröidessäni penkin poisjättöä, ja lopulta nainen saikin mut taivuteltua ruunikon selkään.
Hollantilainen askelsi aivan järkyttävän kokoisia raviaskeleita ja loikki voltille aseteltujen puomien yli varmasti, mun pomppiessa toisen selässä en niin varmana selässä pysymisestä. Muutaman (lue: lukuisien) kierroksen jälkeen mä aloin tottumaan Joonaksen askellukseen ja mun tasapainoni alkoi nostella päätään piilosta, josta innostuneena Loci kannusti meitä vielä parille kavaletille. Jonkinlaisen rohkeudenpuuskan saattelemana me lähestyttiinkin hyvin suurin laukka-askelin ensimmäistä kavalettia, jonka yli me vielä selvittiin lähestulkoon hengissä; toiselle kavaletille ruunikko päätti harppaista hieman suuremman askeleen ja arvatkaa vain, putosinko mä. ”Sä tarjoat kyllä pullakahvit tästä hyvästä, sä väitit että pysyn selässä!”

Montalbano katsoi mua epäluuloisesti käytävällä, kun raahasin jakkaraa perässäni hevosen vierelle.
”Tänään kuule laitetaan tukka nätiksi, kun sun mammasi tahtoo sua vähän kuvailla”, totesin friisiläiselle samalla kun kaivelin taskuistani kampaa. Hevosen paksu harja oli erittäin selvässä kunnossa ja pääsin suoraan aloittamaan letitysoperaation - Loci oli mut siihen passittanut, vaikken tosiaankaan tiedä mitä varten, mä en osannut letittää kunnolla edes omaa tukkaani. Rohkeasti mä lähdin kuitenkin yrittämään jotain ihmishiuksille tarkoitettua lettikampausta, ja muutaman kerran sitä saikin kokeilla ennen tyydyttävän suorituksen saavuttamista.
”Luuletko sä että mä viitsisin laittaa Mustiksesta mitään kuvaa nettiin tuolla letillä?” Loci kävi heittämässä välikommentia, ja huokaisten mä aloitin homman alusta viidettä kertaa. Myös tupsujalkainen hevonen mun vieressä alkoi tuntua kärsimättömältä, ja viskeltyään muutaman kerran päätään kuin mieltään osoittaakseen mä tyydyin laittamaan sille jotain paljon yksinkertaisempaa - ei musta tainnut mitään kampaajaa vielä muutamaan vuoteen tulla…