Yellowflickerbeat

3 ♡ mummun ja ukon viisauksia, 06.08.2018

Ninja rikkoi raviin ennen laukannostoa. Kaksi kertaa. Ensimmäinen kerta oli puhdas vahinko, toinen seurausta mun omasta virheestä laukkapohkeita antaessa. Mä en valmistellut oria tarpeeksi - kisakentällä tuntui kuin mä olisin kokonaan unohtanut, kuinka koko hevosta edes ratsastetaan, kuinka mä olen saanut sen toimimaan ja meidän yhteistyön saumattomaksi kotona.

”Seitsemän yhdestätoista ei oo paha. Ja sä sait palautetta tuomareilta, seuraavaan luokkaan rentoudut niin että Ninjakin tajuais rentoutua. Ei se ymmärrä jos sä olet kuin rautakangen nielleenä”, Anne oli selostanut mulle ruunikon suomenhevostamman satulavyötä kiristäessä. Vanessa Taikavalssin selästä myötäili äitinsä sanoja ja poikkesi aiheesta kertoen omasta jännityksestään. Me yritettiin porukalla erottaa nuoren nostamasta kämmenestä Bellarosán kokemaa tärinää.

Ruskean takamuksen edetessä poispäin musta mä huusin onnentoivotukseni helpon Bn rataa verryttelemään lähteneelle Vanessalle, ja huokaisin. Mä heitin kypärän takaisin nutturoituun päähäni, ja vilkaisin trailerin kyljessä kiinni olevaa brandenburgilaista. ”Hyvin teillä menee”, hevosen vieressä häärivä Emmi totesi pienen virneen saattelemana. ”Aina saa toivoa”, mä tuhahdin turhankin negatiiviseen sävyyn, vedin nahkaiset ratsastushanskat käsieni peitoksi ja asetin saappaan suojeleman jalan jalustimeen. ”Mennäänkö me se sama lenkki?” Emmi kysyi ja nyökättyäni nuori nappasi kiinni ruunikonkimon hevosen ohjasta kuolaimen vierestä, lähtien kävelemään meidän tahdissa kohti rauhallista metsäpolkua, jota me oltiin kävelty ennen edellistäkin verryttelyä.

Maanantain toinen luokka ei mennyt yhtään sen paremmin; vaikkei me tehty mitään konkreettisia virheitä, me sijoituttiin luokan hännille. Kymmenenniksi. Me pakattiin ponit takaisin trailerin kyytiin alta aikayksikön mun suorituksen jälkeen, heitettiin ne niiden seuraavan yön yöpaikkaan ja lähdettiin juhlistamaan Vanessan ruusuketta. Hyvin ylellisesti Hesburgerin houkuttelevaan nurkkapöytään.

Valkeanharmaa tuhka leijaili hiutaleina kivitetylle pihalle tulipesän hajotessa ilmassa mun karistaessa syöpäkäärylettä. Mä vedin nikotiininkatkuista savua sisäänhengityksen mukana keuhkoihini, puhalsin sitten ulos ja koitin muodostaa savurenkaita.
”Annas henkoset niin mä näytän miten ne tehdään”, mä hätkähdin pienesti kuullessani äänen takaani. Kohotin vasenta kulmaani mun viereen ilmestyneelle Emmille, mutta ojensin kuitenkin röökin kohti nuorta. Tuo ei ottanut puoliksi poltettua tupakkaa omiin käsiinsä vaan kurotti kaulaansa kohti filtteriä, nappasi savut suuhunsa ja puhalsi kuin puhalsikin uloshengityksellä ulos muutaman onnistuneen savurenkaan. Mä virnistin toiselle kuin muka välittämättä tuon uroteosta, jatkaen tupakointia.

”Haluatko sä oppia vai et?” Emmi kysyi tuijotettuaan mun ulospuhaltamaa savua, josta en edes koittanut muodostaa minkään muotoisia renkaita tai rinkuloita.
”En mä tänään”, totesin olkiani kohauttaen ja heitin lopulta natsan maahan, tallaten keltaisen Vansin kärjellä tupakan tulipesän sammuksiin.

”Mummu kertoi kerran pikkusiskolle että savurenkailla se ressi häviää”, Emmi oli kääntänyt katseensa eteenpäin, nojasi kyynärpäitään farkkushortsien peittämiin reisiin ja naurahti, jatkaen juttuaan, ”ukko tokaisi siihen että kunnon suutelollapas. Sitten kerran sisko kysyi miltä tuntuu stressi ja että hänellä varmaan on sitä että voisinko kunnolla suuteloida häntä. Ei tuo siis tajunnut vielä että mitä se meinaa.”
”Ukko?”
”Me sanotaan ukkia ukoksi. Se on niin äijä. Mun esikuva ja miehen malli.”

Kivetyksellä oli lopulta hirmuinen kasa tumppeja. Kello näytti vaille kahtatoista ja mä olin joutunut vetämään hupparin hupun letitetyn pään suojaksi piiloutuakseni yöhön heränneiltä itikoilta. Ilma tuoksui raikkaalta ja nurmikko näytti kostuneen yökosteuden takia, sen mitä siitä erotti hämärässä. Me oltiin juteltu Emmin kanssa ainakin kaksi tuntia.

Siis. Kaksi tuntia. Mun jännityskin sitä kohtaan oli laskeutunut jossain kohtaa.

Emmi oli kertonut sen ukosta ja mummusta, olemattomasta isähahmosta ja pikkusiskon parhaista tempauksista. Mä olin jakanut tarinani Espanjan auringon alta Suomeen ja paljastanut, miksei isä aikoinaan lähtenyt meidän mukaan.

Asioista oli jotenkin luonnollista puhua. Ja Emmin mielestä ehkä kaikkea muutakin oli luonnollista kahden tunnin keskustelun jälkeen, koska kun me oltiin juteltu nukkumaanmenosta, se oli kysynyt, seurustelenko mä.

Mä olin puistellut päätäni.
”Sittenhän mä voin..”
Sen sadasosa sekunnin aikana, mitä mä ehdin rekisteröidä pääni sisällä tapahtumia, mä huomasin että Emmi oli ihan hitokseen kuuma sulkiessaan silmänsä. Kurottaessaan mua kohti.

JA SITTEN SE SUUTELI MUA.

Se maistui tupakalta ja vadelma-salmiakki-purkalta. Kun mä en pyristellyt kauemmaksi nuoresta, sen toinen käsi asettui mun poskelle toisen hakeutuessa mun mustien (reidestä hyvin revittyjen) farkkujen päällystämälle jalalle, näpräten sormenpäillään risaiseksi revitystä reunasta roikkuvia lankoja.

”Ressinlievitystä”, se oli todennut mulle perääntyessään, iskenyt vielä silmää ja alkanut sitten kerätä tavaroitaan.

”Sä et, et sit varmaan seurustele?” oli ainut mitä sain suustani.
”Ei mitään virallista”, Emmi suoristui seisaalleen ja tunki röökiaskinsa shortsien takataskuun.
”Koita olla stressaamatta huomenna.”

2 ♡ Emmi ja laina-Veredukset, 03.08.2018

Mun ulkopohje siirtyi aavistuksen verran taaksepäin harmaan puoliverisen kyljellä, ja sai orissa aikaan pehmeän laukannoston. Ohjasin suurikokoisen hevosen pääty-ympyrälle, istuin syvemmälle satulaan ja muistelin Siljan antamia neuvoja Ninjan ratsastuksen suhteen.

”Aseta heti sisäpohkeella hieman edestä, ei liikaa sisäkättä jottei lapa lähde kääntymään ja seuraa ohjaa.”

Sisäkäden nyrkki puristui kangasohjan ympärille, Ninjan pää kääntyi ympyrän suuntaisesti ja mä hellitin sisäpohkeen otetta orin kyljessä. Ulkopohje ohjasi kimoutuvaa puoliveristä ympyrälle, lantio oli hieman kääntynyt ympyrän mukaisesti ja koitin myötäillä ulko-ohjalla Ninjan liikkeitä, jotta sen tarjoama tuki saattelisi hevosen kuolaimelle järkkymättä liiallisista muutoksista. Brandenburgilainen kuunteli mun apuja, mutta keskittyi samalla myös samassa päädyssä hääräilevän Sofian toimien aiheuttamiin ääniin.

”Myötää vielä enemmän sisäohjalla ympyrän jälkeen, aja eteen sisäpohjeella huomattavasti. Nyt se ei suoristunut ihan täysin”, suomenruotsalaisen naisen hento ääni kuului katsomosta ja mä vilkaisin nopeasti blondia päin, virnistäen hieman. Hieman töksähtäen me siirryttiin orin kanssa raviin, laskin muutaman kevennyksen ja nostin sen jälkeen uuden laukan, suunnaten toiseen päähän uudelle laukkaympyrälle.

Mä olin mennyt ilmoittautumaan mun ja Ninjan ensimmäisiin kilpailuihin. Etelä-Savossa, ratsutalli Liljan mailla järjestettävät kilpailut olivat monipäiväiset, ja jos siinä ei jo ollut haastetta, että oltiin ensimmäistä kertaa yhdessä tuomariston edessä, me mentäisiin niin maanantaina kuin tiistainakin kaksi luokkaa - molempina päivinä helpolta tasolta niin C kuin B:kin. Meidän onneksi Juuttaanniemestä oli lähdössä matkaan myös toinen ratsukko, tallinpitäjän tytär Vanessa Ninjan naapurikarsinassa asuvan suomenhevostamman kanssa. Meillä oli siis kyyti toiselle puolelle Suomea, ja perhe oli myös auttanut meitä saamaan puoliveriselle karsinan siksi yöksi, mitä me Hallanvaaran kylässä vietettäisiin. Itse me yövyttäisiin lähistöllä sijaitsevassa hostellissa, joka trivagon mukaan tarjoaisi meille monipuolisen aamupalan ja hyvät tilat lepäämiselle.

”Tsemppiä kisoihin, teidän meno näyttää hyvältä. Etteköhän te elävinä sieltä kotiudu”, Sofia koitti laskea mun selkeästi päänsä nostanutta kisajännitystä. Taputin löysin ohjin kävelevää Ninjaa kaulalle samalla, kun päästin pienen huokauksen lipumaan mun huulten välistä, ”en mä nyt tiedä, kaks päivää on aika raskas putki. Eikä me olla ehditty treenaamaankaan kuin pari kertaa kokonaista rataa, pääosin vain sieltä täältä otteita”. ”Mä uskon teihin, mutta menkää enemmänkin sillä fiiliksellä että me nyt tultiin katsomaan mikä meininki ylipäätään kisoissa on, ja että opitte tuntemaan toisenne myös kilpailutilanteissa. Ei ekoille kisoille tarvii asettaa niin suuria paineita, kunhan fiilistelette ja ootte menossa hyvillä mielin”, suomenruotsalainen nappasi reppunsa katsomon keskimmäiseltä riviltä ja huikkasi sitten moikat mulle, livahtaen paahtavaan auringonpaisteeseen maneesin pienestä ovesta. Mä jäin katsomaan naisen perään, jolloin Ninja huomasi tilaisuutensa koittaneen ja ohjautui automaattisesti kaartoon keskelle ratsastusaluetta. ”No, ehkä me ollaan valmiita tältä kerralta”, mä naurahdin itsekseni ääneen, heitin jalkani kimon pepun yli ja tiputtauduin alas maantasalle. Reippain liikkein mä nostin jalustimet, löysäsin hieman satulavyötä ja avasin puoliverisen turpaa hiostaneen remmin.

Ninja nautti silminnähden, kun annoin viileän veden kastella sen hikoontunutta selkää. Pesukarsinan letkusta vesi virtasi brandenburgilaisen selälle ja valui siitä viilentämään vielä kesäkunnossa olevaa, harmaata vatsaa.
”Kohta alkaa onneksi treenikausi niin päästään tuosta sun pömppiksestä eroon, niin, mitäs siihen sanot poika?” ori keskittyi kuuntelemaan mua ja katsoi hetken lempeillä silmillään, ennen kuin päätyi tuuppaamaan mua turvallaan.

”Ei ilmeisesti sovi jäbälle.” Mä kuulin naurahtavan äänen takaani ja hätkähdin, kääntyen katsomaan tallikäytävällä seisovaa vierasta.
”Mä olen Emmi, moi.”

Ruskeat hiukset oli survottu vaaleanpunaisen, väärinpäin olevan lippiksen alle. Mustat revityt farkut myötäilivät kireästi tulijan pohkeita, jotka ainakin ensivilkaisulla vaikuttivat lihaksikkailta. Hailakka vaaleanpunainen t-paita istui täydellisesti ruskettuneiden olkavarsien ympärille ja korosti ihon saamaa värikerrosta.

Vau.

”Mä tulin näitä suojia vaan hakemaan, Veen mutsi lupas nää testiin”, nuori heilutteli mustia Vereduksia mun edessä ja palautti mut takaisin maanpinnalle.
”Maritza, moi”, hädin tuskin multa irtosi ääntä, mutta vaivalloisesti sain esiteltyä itseni ja nyökättyä väkinäinen hymy huulillani. Veden mukana kaivoon oli tainnut valua mun rohkeus, damn.

”Kiva hevonen, Maritza. Hyppääkö se?”
”Kyllä se kun saadaan koulupuoli natsaamaan ensin. Oli se Saksassa mennyt metrikahtakymppiä.”
”Ai että ihan Saksasta hommasit hevosen.”
”Ei ole mun, ylläpidossa vain.”
”Eli sä olet se ylläpitäjä joka lähtee maanantaina meidän mukaan Liljaan. Hei moi vain, mä lähden apupojaksi kyytiin.”

Hemmetti.

1 ♡ mistä kaikki alkoi, 01.08.2018

Harmaa puoliverinen oli laskeutunut trailerista kokeneen maailmankävijän tyyliin, pyörähtänyt muutaman kerran tumman riimunnarun hangatessa mun otteessa, ja päättänyt sitten kotiutua Juuttaanniemeen. Se ei tarvinnut viikkoa tottuakseen uuden kotitallinsa hajuihin tai hevosiin, se omaksui yhdeksän neliön yksiönsä alle tunnissa ja tutustui naapurikarsinan ruunikkoon suomenhevostammaan alta aikayksikön. Tai pikemminkin, muutaman tervetulokorskahduksen kera. Sen jälkeen se ei tuntunut kaipaavan lepopäiviä tai ylimääräistä tarhaa väliin ulkoillakseen.

Oli ollut kevät, kun mä olin tavannut Ninjan ensimmäistä kertaa. Siellä se oli seisonut kalliin ratsastuskoulun pihassa mutaisessa tarhassa, jalat likaisina ja loimi tarhakaverin repimänä. ”Ei meillä ole tilaa vaihtaa sen kaveria, Harry tulee toimeen ainoastaan Ninjan kanssa joten tallille helpompi että maksavat mulle loimikulut”, Silja oli todennut ja vilkaissut ruunivoikkoa ruunaa pienen mutavellin toisella puolella. Harry oli yksi Helmirinteen opetushevosista, lasten suosikki ja kokeneempien ratsastajien kykyjen haastaja. Helmirinne oli pyörinyt vuosikymmeniä samoilla metodeilla, eikä tallilla ollut aikomustakaan muuttaa käytäntöjään yhden vaivaisen kangaspalan takia. ”Ei se ikinä revi loimia kokonaan kappaleiksi. Ainoastaan pureskelee ja jäystää, tekemisen puutteessa.”
Silja oli ilmoittanut saksalaisen orinsa, entisen kilpahevosen, vuokrattavaksi, ja sellaisena mä menin sitä katsomaankin. Vuokraajaehdokkaana. ”Oletko sä koskaan harkinnut vaihtavasi tallipaikkaa?” mun äiti oli kuitenkin tiedustellut kolmenkymmenen alla olevalta, vaaleahiuksiselta naiselta, ja siitä se sitten oli tavallaan lähtenyt. Me kirjoitettiin sopimukset huhtikuun lopussa, ja toukokuun ensimmäisellä viikolla me pakattiin jo kimoutuvan hevosen tavaroita - musta oli tullut Ninjan ylläpitäjä. Tai no, puoliylläpitäjä, sillä meidän sopimus oli ylläpitosopimus mutta kind of puolikkailla ominaisuuksilla ja mahdollisuuksilla. Siljalla oli päätäntävalta orin asioista, mutta mä maksoin kuluista ja pidin sitä kuin omanani niinä päivinä kun vaalea nainen ei päässyt paikalle. Ja niitä päiviä alkoi kevään mittaan lisääntymään.

”Mä lähden Ruotsiin kesäksi. Mitä sä haluat tehdä Ninjan kanssa, sitä mä vähän tulin kysymään kun en mä sitä millään viitsisi mukanani raahata. Haluatko sä jatkaa ylläpitoa vai etsinkö mä jonkun toisen?”

Silja oli kuulema saanut uuden työn tammikuussa. Suuresta firmasta, joka maahantoi jotakin. Pian naista oli pyydetty sijaistamaan Itämeren toisella puolella sijaitsevaan pisteeseen Ruotsin puolella tapahtuvaan maahantuontiin.

”Kyllä mä mielelläni jatkaisin, mutta en mä tiedä voidaanko me jatkaa puoliylläpidolla”, mä olin takellellut sanoissani, yrittäen keskittää jännityksen erittämät energiani Ninjan tummanruskeiden nahkavarusteiden hinkkaukseen.
”Teillähän menee hyvin pojun kanssa. Mikset sä ottaisi sitä ylläpitoon ihan kokonaan, ainakin täksi ajaksi kun mä olen poissa? Onhan Juuttaanniemi kallis paikka pitää hevosta, mutta mä vaikka maksan tallivuokran parilta kuukaudelta eteenpäin. Helmirinteeseen mä en mielelläni Ninjaa enää palauttaisi”, Silja oli ehdottanut, ja kieltäni pyöritellen mä olin todennut juttelevani äidin kanssa. Enhän mä enää täysi-ikäisenä ollut tilivelvollinen mutsille, mutta isoissa päätöksissä mä luotin edelleen äidin sanaan ja tukeen.

Äiti sanoi kuitenkin kyllä. Tai enemmänkin usutti ottamaan tilaisuuden vastaan, muistutti ettei mulla välttämättä olisi toista samanlaista mahdollisuutta edessäni. Ylläpitosopimukset kirjoitettiin uudestaan kesäkuun ensimmäiselle viikonlopulle, ja Silja kävi hyvästelemässä Ninjan seuraavan viikon tiistaina, lähtöpäiväänsä edeltävänä iltana. Kun punainen Audi kaarsi Juuttaanniemen tallitietä pitkin pois, mä jäin tuijottamaan lämpimästä kelistä nauttivaa puoliveristä aivan silmät sydänemojeina. Mun melkein-oma hevonen.