Chocolate Banana Truffle 511

virtuaalihevonen

  
 

Syntymäaika: 20. syyskuuta 2018, 5-vuotias
Rotu & skp: suomalainen puoliverinen, tamma
Rekisterinumero: VH18-031-0431
Säkä & väri: 168cm, rautiaankimo (ee/Aa/Gg)
Kasvattanut: Laura (VRL-11124)
Omistaja: Sofia Tuovinen (Laura, VRL-11124)
Painotus: yleispainotteinen
Koulutustaso: tällä hetkellä 60cm ja helppo B

I'm fine. I'm great. It's a big fat happy sunshine day for me.

Kaikki oli lähtenyt yhdestä hieman humalaisesta illasta, kun Vanessa ja Laama olivat olleet Aurotaipaleessa valmennuksessa. Kun nelijalkaiset olivat saaneet ruokansa, oli parivaljakko päättänyt lämmittää vähän saunaa ja napata muutaman virkistävän saunajuoman siinä sivussa - paitsi että niiden juomien ottaminen alkoi jo ennen saunaan pääsyä, ja jatkui reippaasti löylyjen jälkeen. Jossakin vaiheessa iltaa naiset olivat ajautuneet keskusteluissaan hevosiin, jolloin Sofia oli, mutkat suoristaen, rykäissyt ilmoille pyynnön teettää Laamalla varsa. ”Ninja tasapainottaisi sen luonnetta oikein hyvin, ja Laama taas toisi varsalle vähän nätimpää rakennetta ja askelta. Se olisi täydellinen match, like, match made in heaven. Ethän sä voi sellaista estää toteutumasta”, Tuovinen oli anellut tummaveriköltä, joka oli alustavasti myöntynyt heti ensikättelyssä. Seuraavan aamun krapuloissa pari oli sitten kerrannut illan kulkua, ja alkanut keskustelemaan asiasta ehkä hieman vakavammin - lopputulos oli kuitenkin ollut sama, olisi aika teettää Chocolate Banana Truffle 511.

Sofia oli ehkä rasittavin odottavan tamman tulevan varsan omistaja, mitä maa on koskaan päällään kantanut. Nainen änkesi mukaan jokaiseen eläinlääkärin tarkastukseen, laski nettilaskureilla tulevaa sukupuolta ja tilasi kasan varusteita odottamaan jo ennenkuin Laama ehti tiineytensä puoliväliin. Ja nämä kaikki piti ilmoittaa Vanessalle - joka ikinen tilaus ja ennuste. Whatsapp-keskustelu täyttyi linkeistä, ’näytä sen maha’ -aneluista ja heilahtaneista kuvista Ninjan naamasta varustettuna tekstillä ”isä odottaa jo pienokaista”. Ihme, ettei Bolivárilla mennyt hermo.

Varsan laskettu aika oli syyskuun 15. päivä, mutta kuten edellisenkin varsan kohdalla, myös nyt Laama antoi odotuttaa uutta tulokasta kuin joulupukki itseään jouluyönä. Neljäntenätoista päivänä Tuovinen matkusti Rihtniemeen, Laaman kotitallille, ja valvoi seuraavat yönsä Vanessan luokse väkisin ängenneenä, kyttäämässä karsinakameraa. Joka aamu hullun hevosnaisen luokseen majoittanut tammanomistaja sai kuitenkin kuulla kahvipöydässä, kuinka se näytti siltä että se synnyttää, muttei synnyttänytkään. Kahdentenakymmenentenä päivänä tumma nuori koki syvää halua hukuttautua mustassa kupissa killuvaan aamukofeiinipaukkuunsa, kun tämän puhelin pirahti soimaan: ”Juulia, Rihtniemi” näytöllä vilkkuen. Uninen nainen ehti hädin tuskin sisäistää soittajaa, kun Sofia oli jo vastannut puhelimeen ja asettanut puhelun kaijuttimelle. ”No huomenta, toivottavasti en herättänyt. Mä vain tuosta Laaman varsasta, että laitetaanko me ne molemmat ulos vai miten? Tuolla on vähän kostea sää mutta mulla olisi Pusun varsan jäljiltä yksi pienempi loimi kyllä. Voidaan myös käydä kävelemässä, mulla on tässä näitä apukäsiä tällä hetkellä että sekin onnistuu”, tallin omistaja lateli pirteällä äänellä samaan aikaan, kun Sofia meinasi tukehtua mustaan kahviinsa. ”Se siis synnytti? Tässä välissä, mä olen katsonut kameraa tunti sitten”, Sofia parahti turhankin kovaan äänensävyyn, ja sai vähitellen Vanessankin ymmärtämään, että tämän one and only fashion lady oli viimein pusertanut pienokaisen ulos itsestään.

I can be flexible. As long as everything is exactly the way I want it, I can be totally flexible.

Nero Kakkonen, Nöpö, Naminamupala, Nenna… suomenhevostamma sai heti ensimmäisinä päivinään monta suloisen syötävää, kivasta hevosesta kielivää lempinimeä, joista loppupeleissä suuhun istui parhaiten Nero - vaikka tamma ei useinmiten mikään kiva hevonen olekkaan, ja Nipotan-Minkä-Ehdin olisi sopinut ruunikolle kuin nenä päähän.

Nero on mitä mahtavin, jos sen touhuja saa seurata piilokameran kautta. Lähemmäs sä kyllä uskaltaisit myös, mutta ehkä sun hermot ei kestäs sitä, että neiti on ihan kauhian pikkutarkka ja jääräpäinen. Kuolaimet pitää olla lämmitettynä ja ruokaan ei kosketa, jos sitä ei oo kosteutettu, puhumattakaan siitä että jos suomenhevostammalla on vähänkin huonompi päivä, työnteolle on pakko pistää vastaan.

Meidän tie ei aina ole ollut yhtä simppeli, kuin mitä se nykyään on. Alkuaikoina meidän välillä ei ollut minkäänlaista luottamussuhdetta, ja vaikka tamma kulkikin mun alla nätisti (ja totteli silloin kuin sitä huvitti), en saanut kunnon tuntumaa tähän. Se oli perusjumputusta, mutta tiesin että jos me meinattiin elää elämä yhdessä, piti olla jotain jota koskettaa. Jotain missä se tuntuu kun mä nykäisen suupielestä, jotain missä se tuntuu kun tamma suoriutuu edelliskertaa paremmin kouluradalta. Siihen meni kauan että meillä alko pelaamaan kemiat yhteen. Hitaasti mut varmasti me kasvatettiin luottamusta, Nero ei pannut vastaan ja se ei luovuttanu heti kun se epäonnistu, tai kun mä tein jotain hölmöä. Meillä oli tavallaan yhteinen palo päästä loppuun asti kuivin kavioin ja siinä samalla myös se luottamus alkoi kehittymään. Nero on tänäkin päivänä vieroksuva uusia ihmisiä kohtaan, ja jos sen kanssa aikoo jotain tehdä, tamman tulee luottaa suhun - muuten se iskee liinat kiinni ja päättää, että se vihaa sua. Ja siitä ei muuten hyvä seuraa.

Selkäänhän Nero ei mielellään ottais ketään, ja sille on pakko tiuskaista pari valittua sanaa, jotta se ei steppailisi jokaiseen ilmansuuntaan yhtä aikaa. Kun kuitenkin suoriutuu tehtävästä selkäännousu, toimii kaikki hetken paremmin - hammaskalusto ei tarraa suhun kiinni kun kiristät vyötä, eikä tamma pistä vastaan vaikka sen pitäisi seisoakkin hieman pidempään kaarrossa.

Nero on ratsuna himpun verran enemmän kuin helppo lastenratsu (toiselta nimeltään siis vain vaativa); se antaa kyllä muutamat virhelyönnit anteeksi pyrkiessään täydellisyyteen, mut jos selkään heitetään alottelija jolla ei ole mitään hajua kylkien potkimisesta ja ohjien repimisestä, voidaan olla aika varmoja että perä lentää ja komeasti. Isäänsä tullen Nero tuntee oman arvonsa, ja tietää kyllä, minkä tasoisen ratsastajan sen selkään voi päästää ilman pierupukkilaukkaa. Huonot päivät ovat sitten aivan oma lukunsa, ja tällöin tamma painaa kuolaimelle, väistää pohjetta ja välillä jopa juoksee pää viidentenä kaviona rauhallista ravia pyydettäessä.
Huonoinakin päivinä, kuten jokasena muunakin, Neroon kuitenkin puree kunnon alkulämmittelyt. Tamman voimat ja vauhdit pitää säätää kohdilleen ja pomon paikasta aina välillä muistutella, ja kun kyseiset hommat on oman komennon alla, Nerosta kuoriutuu ihan kiva ratsastettava, loppujen lopuksi. Ainakin sillä on tasaset askeleet, joita on todella helppo myötäillä.

Kouluratsastukseen Nerolla on juuri sopivaa nirppamaisuutta ja täydellisyydenhakuisuutta. Tamman kanssa on miellyttävä työskennellä sileällä, koska sen päämääränä on virheettömät suoritukset ja kova yrittäminen näkyykin hevosesta mailien päähän. Nepe on tasoltaan noin helppo A ja sen vahvuuksiin kuuluvat erityisesti väistöt ja vastalaukka - vaikka tammalla onkin aina hieman ongelmia nostaa laukkaa maltillisessa vauhdissa, kun sen saa sen nostamaan, on neiti erittäin taitava. 

Esteratsastukseen tarvitaan kokenut ratsastaja, riittävästi pidätteitä ja kyky ohjata suinpäin sinkoilevaa Neroa esteeltä toiselle. Eli suomeksi sanottuna, tuo kuumuu aikalailla eikä tosiaankaan sovi aloittelijoiden esteratsuksi. Ruunikon saa kyllä kuriin selkeillä ja riittävän jämerillä merkeillä, mutta silti täytyy olla aina varuillaan - jos unohdut hetkeksikään haaveilemaan esteradalla Neron satulassa, löydät itsesi mitä luultavammin joko kentän toiselta puolelta tai esteiden välistä maasta. Kaahaamisesta huolimatta tammalla hypätään usein, sillä se nauttii siitä ja on vielä kaikenlisäksi erinomainen hyppääjä; se ei pudota, se hyppää juuri oikeasta paikasta ja ylittää esteen kuin esteenkin, oli sen ulkonäkö sitten miten kauhea tahansa.

Kenttähevosena tamma on perinyt ominaisuuksiaan äidiltään Lellulta. Nero on luotettava maastohyppyri, joka käy kyllä ylikierroksilla mutta hyppää täydellisesti, eikä edes hipoen rimoja. Suomenhevostamma suorastaan rakastaa maastohyppelöitä eikä arvoitteluksi jää, mikä sen painoituslaji on - kyllä se kenttäradalle on luotu.

Nero on sellainen normaali pullaponi, mitä tulee ruokaan. Ruunikko rakastaa sitä, ja voi vain kauhistellen kuvitella, millaiseen kuntoon tamma pääsisi ilman liikutusta ja avoimin kauralaarein.
Talvisin Neron kuljettaminen narun päässä on astetta helpompi juttu, koska nurmi on lumen alla eikä koivutkaan niin hirveästi kuki. Vihreiden vuodenaikojen aikaan tamma nykii sen minkä ehtii voikukkamättäille ja heinänkorsille - jos näitä ei ole näkyvissä, on Neron taluttaminen kummallisen helppo nakki hevosen luonteen huomioon ottaen. Kädet säilyvät arvitta ja pääkään ei ehdi muuttua punaiseksi, sillä ruunikko kulkee suht nätisti vierellä eikä huutele kavereille, saati sitten pelkää vastaantulevia talikonvarsia tai heiluvia oksia.

Hoitotoimenpiteet suoriutuvat hyvin tai ei niin hyvin, riippuen suomenhevosen päivän moodista: joskus se rakastaa harjalla rapsuttelua ja ihmisen seurassa olemista, kun taas toisinaan sitä ketuttaa jokainen viiden metrin säteellä kulkevakaan ihminen. Muutamalla vahvalla sanalla ja päättäväisellä mielellä pääsee kuitenkin jo pitkälle, ja kun Neron sitoo molemmilta puolilta kiinni, saa sille varusteet päälle ilman suurempia tappeluita.

 

I hate when I'm an idiot and don't know it. I like to be aware of my idiocy.

i. Fruit Ninja Prime
rnkm 168cm, brandenburg
ii. Fruitdrop Prime
rnkm 167cm, brandenburg
iii. Fruitjump
rnkm 168cm, brandenburg
iie. Jangle Jollyglitter KTK-II
prn 164cm, brandenburg
ie. Odilia Spider
rt 169cm, brandenburg
iei. Otilio F
rt 171cm, brandenburg
iee. Kiymet Nihan
rn 168cm, brandenburg
e. Ch Mile High Glam DFC KTK-II
rt 168cm, fwb
ei. Saffron Secret Treasure
rt 165cm, kwpn
eii. Top Secret II KRJ-II
rt 163cm, kwpn
eie. Huxleya
m 163cm, kwpn
ee. Technically Single DFC
rn, 168cm fwb
eei. Ur So Gay KTK-II
rn 167cm, fwb
eee. Twerk It Like Miley
rt 164cm, fwb

sukupuoli nimi syntymäaika isä omistaja
ori/tamma Sodalicious Citrus Struffle 511 00.00.0000 Isän Nimi Olli Omistaja

 

I don't like problems. I avoid them when I can, and I don't like people pointing them out of me.

1. NJ, irtoSERT: 01.12.2018 Silvertop / suomalaiset puoliveritammat, pt. Vibaja

KTK-???, hevoskantakirja: 00.00.0000

Kouluratsastus tasolla 0 pistein 32.46
Esteratsastus tasolla 0 pistein 21.45

Kuuliaisuus ja luonne: 16.00
Hyppykapasiteetti ja rohkeus: 5.45
Tahti ja irtonaisuus: 16.46

Startteja yhteensä: 0
Sijoituksia yhteensä: 0
Voittoja yhteensä: 0


Porrastetut koulukilpailut Villit koulukilpailut
00.00.0000, kisapaikassa / luokka (seura) / 00/00
00.00.0000, kisapaikassa / luokka (seura) / 00/00
00.00.0000, kisapaikassa / luokka (seura) / 00/00
00.00.0000, kisapaikassa / luokka (seura) / 00/00
01.12.2018, Päivänpirtissä / helppo C / 00/00
01.12.2018, Päivänpirtissä / helppo B / 00/00
Porrastetut estekilpailut Villit estekilpailut
04.12.2018, Crossroad Stallionsissa / 60cm (seura) / 00/00
04.12.2018, Crossroad Stallionsissa / 80cm (alue) / 00/00
01.12.2018, Päivänpirtissä / 60cm / 00/00
Jaoksen alaiset perinteiset kilpailut Muut tapahtumaosallistumiset
KRJ 16.12.2018, Katriinan tallilla / helppo B / 00/00 1) 30.11.2018, Adinassa / match show, hevoset / 00/00
01.12.2018, Adinassa / näyttelyt, hevoset / 00/00
20.12.2018, Katriinan tallilla / joulumaasto / kuittaus

1) Kimo tamma söi iltapäiväheiniään suoraan kottikärryistä, kun Sofia pyöri hevosen ympärillä, keräten siltä ratsastuskamppeita. Joulun aika tuntui olevan jo lähellä, ja se jos mikä pisti tummaverikön hymyilemään: nainen oli aina rakastanut joulua. Eikä siihen tarvittu porokuvioitua lahjapaperia tai tuhansien eurojen lahjakortteja. Joulu oli naisen mielestä hyvänmielenjuhla, ja ylipäätään loppuvuoden tunnelma oli jotain sanoin kuvailematonta, melkeinpä maagista.
”Mieti Samsam, kun jouluna on jo lunta ainakin polviin asti, ja mä isken hiippalakin päähäni, haen Vantun Lemmenvaaroilta ja lähdetään sitten yhdessä rekiretkelle. Sä voit tulla perähevosena ja Henska ohjaa”, Tuovinen selosti tammalle repiessään tuon nahkaisten suojien tarroja auki. Eihän hevonen toki mitään joulusta ymmärtäisi, olihan se pelkkä hevonen. Sofian onneksi kuitenkin vähän liiankin kaikkiruokainen hevonen. Jo se, että tamman silmät kirkastuisivat onnesta kuin pääsystä taivaaseen, kun se näkisi oven pieleen ripustetun havukranssin, lämmittäisi naisen mieltä.
”Mitä sä täällä yksinäsi höpäjät?” Sofian vaimon ääni kuului satulahuoneen oviaukolta, ja naisista nuorempi könkkäsi itsensä kömpelösti ylös.
”Sannin kanssa juttelen, daa. Joulusta”, nainen vastasi rakkaalleen ja veti huulilleen virneen samalla kun keräsi vaaleanpunaisia suojia syliinsä.
”Onneksi nämä elikot eivät ymmärrä joulun päälle, ei tarvitse mitään glögejä tai kanelitankoja joulumielen nostattamiseksi. Niille riittää se pari ylimääräistä porkkanaa ja that’s it. Menisit muuten vielä ja sekoittaisit meidän hevostenkin päät nuilla jouluhössötyksilläsi”, Henna tuhahti, avasi toppatakkinsa vetoketjun ja sai juuri sillä samalla sekunnilla kevyen läpsäisyn vatsaansa. Sofia ja joulu olivat vakava juttu. - Katriinan tallin koulukilpailut, 16.12.2018

päiväkirjamerkinnät & valmennukset

28.2.2016, estevalmennus Harmittomassa (kirjoittanut Minja E.)

Kyllä sai muutamaan otteeseen tuijotella tätä ratsukkoa, kun ne alkuverkat aloitti. Josefina oli jo etukäteen ilmoittanut tämän olevan Anopinkauhu -nimiselle ratsulleen ensimmäinen valmennus ja meno kieltämättä oli sen näköistä. Tammalla tuntui just tänään olevan hemmetin moinen kiukkupäivä (tai eipä tuosta osannut sanoa vaikka se olisi normaalistikin tuollainen) ja Josefina joutui ihan toden teolla taistelemaan saadakseen tahtonsa läpi. Silloin tällöin myös kirosanat tuppasi lentämään, jolloin nainen sai pitkiä ja hieman huvittuneita katseita kanssaharrastajilta. Kylläpä siis odotin vaan innolla, muuttuuko valmennus katastrofiksi vai selviääkö kaikki hengissä. Hyvin siinä kuitenkin loppuviimein kävi. Kaikkien onneksi tamma on kenttäpainotteinen, joten erikoisesteistä se ei hätkähtänyt ja sujui ne lähestymisetkin ilman sen suurempia ongelmia, vaikka aina välillä Josefina sai käydä melkoista tahtojen taistelua siitä, miten kovaa sinne esteelle mennään.

Loppuvalmennuksesta ei olisi kyllä osannut mennä sanomaan, onko ratsukko ensikertaa valmennuksessa vai ei. Ratsukko suoriutui koitoksesta ihan mallikkaasti, eikä työskentelystä sen suurempia epäkohtia löytynyt – vaikka silloin tällöin saikin muistuttaa pidätteistä. Ei voi muuta kuin kehua kuinka hyvin meni! Anopinkauhu kun osoittautui nimensä veroiseksi kaveriksi ja silti ratsastaja onnistui pitämään sen kuta kuinkin kurissa ja herran nuhteessa. (178 sanaa)


20.11.2016, estevalmennus (kirjoittanut Sippe)

Neron ja Lauran kanssa olisi tänään vuorossa esteharjoittelua, olin suunnitellut ratsukon varalle vähän tarkkaavaisuutta vaativia tehtäviä ja teitä. Aluksi tulisi neljän esteen jumppasarja pitkän sivun lopulla, sitten heti käännös vasemmalle ja pystyeste lyhyen sivun keskellä. Tämän jälkeen tulisi kulmasta käännös lävistäjälle, jolle olin rakentanut kolmen esteen oksereista koostuvan sarjan.

Lämmiteltyään ja otettuaan muutamia verkkahyppyjä Laura nosti kulmasta laukan, ja lähestyi Nerolla jumppasarjaa. Ennen esteitä tamma nykäisi pään taivaisiin ja lähti esteille kuin tuli hännän alla. Hyvä että koko sarja ei mennyt yhdellä hypyllä, sen verran holtittomasti hevonen esteitä lähti ylittämään. “Käännähän ympäri ja tuu uudestaan, lähesty oikei liiotellun rauhallisessa ravissa!” huutelin ohjeita Lauralle. Nainen teki työtä käskettyä, ja kevensi Neron ravissa kuin hidastetussa filmissä konsanaan. Nero olisi halunnut mennä kokoajan lujempaa ja heittelu päätään, mutta pysyi kuitenkin ratsastajan hallinnassa. Jumppis sujui hyvin, ja esteiden jälkeen Laura istui tiukasti syvälle satulaan, ennen kuin ohjasi Neron seuraavalle esteelle. Lähestyminen oli hieman vino ja huono, mutta hevonen leiskautti esteen yli ja selvitti sen virheettä. Kaarteessa Laura sai ottaa hevosta ihan kunnolla suusta kiinni, sillä tamma meinasi taas lähteä kuin tykin suusta sarjalle. Tästä Nero hieman suuttui, ja veti pienet pukit. Laura käänsi hevosen ympyrälle ja otti sen takaisin hallintaan, ennen kuin lähti oksereista koostuvalle sarjalle. Nero hyppäsi vauhdista huolimatta hyvin, ja tehtävää tultiin joitakin kertoja vielä molemmista suunnista. Loppujen lopuksi se sujui alkuvalmennuksen esityksiin nähden melko hyvin, ja saatoin päästää ratsukon loppuverkkaamaan. (229 sanaa)


1.3.2017, päiväkirjamerkintä (kirjoittanut omistaja)

Mulle oli luvattu vapaapäivä, ihan vain koska avokki kuvitteli että raadoin liikaa tallissa. Tottahan se osittain oli, mutta Nero oli viimeisillään kantavana ja suurimman osan ajasta vahdin tamman liikehdintää. En mä olisi silti tarvinnut vapaapäiviä ennen varsan syntymää, koska omalla tavallaan nautin tallissa vaeltelusta, sen tuoksun nauttimisesta ja Neron kanssa puuhastelusta. Olin suunnitellut vaaleanruunikon kanssa tulevaisuutta monina iltoina kun Jesse oli ollut jo sisässä katsomassa Selviytyjiä. Sitä kuinka varsasta tulisi aivan huipputasoinen, menestyttäisiin ja tamma saisi sitten olla meistä ylpeä.
 "Aivan kuin sie sitten ehtisit lomailla kun se varsa on tullut ulos, sittenhän sie vasta raadatkin", Jesse oli kakonut oven suussa, kun olin yrittänyt vetää tallikenkiä jalkaan. Se itsepäisesti oli kuitenkin tuonut mulle korkokengät ja työntänyt sen jälkeen autoon - "Käy ostoksilla, nää kavereita. Mä huolehdin tallista tänään", se oli vielä huikannut tyytyväinen virne huulillaan kun olin muka pöyristyneenä alkanut startata autoa. 

Ja mähän näin kavereita. Minna ja Juuli oli keskustassa juuri oikeaan aikaan ja me käytiin kahvittelemassa ennen sitä normaalia vaatekauppojen kiertelyä. Hetkeksi mä jopa unohdin kaikki pohdinnat Anopinkauhusta ja vatsassa odottavasta lapsesta, kun pääsin pyörähtelemään sifonkimekoissa ja kellohameissa sovituskäytäville. Rentouduin tyttöjen seurassa ja meillä oli hauskaa aina siihen saakka, kun mun puhelin alkoi raivokkaasti soittaa sitä iPhonen perussoittoääntä. Nähdessäni Jessen nimen näytöllä mä vielä tokaisin Minnalle ja Juulille, että kokikohan avokki nyt tulleensa syrjäytetyksi, kun olin viipynyt jo muutaman tunnin reissuillani.
"Se on ori. Ja musta. Ja aivan terve. Se seisoi kirahvinkoivillaan karsinassa kun menin jakamaan heiniä", Jessen ääni heittelehti kiihtyneenä, kun vastasin. "Mikä?" helvetti soikoon kun en ymmärtänyt mistään mitään. Kun avokki puhelun toisessa päässä sai sanottua "no se varsa, Neron varsa", olin alta aikayksikön riisunut vaaleanpunaisen Cubuksen hupparin, rytynnyt sen sovituskopin penkille ja kerännyt kamppeeni. Juuli ja Minna jäivät seisomaan kaupan käytävälle kun ryntäsin parkkihalliin ja käynnistin Audin, enkä varmaan ikinä ollut selvinnyt kotiin niin nopeasti. Kotipihassa lumi pöllysi kun mä parkkeerasin turhankin ronskisti tallin eteen, jonka jälkeen kompuroin pää kolmantena jalkana vaaleanruunikon tamman karsinalle, jossa mua odotti ehkä maailman suloisin ilmestys. Se tuijotti nappisilmillään karsinaan tulijoita, musta vauvankarva vielä märkänä ja tupsut suurista korvista töröttäen. "Tää ei mennyt yhtään niinkuin mie suunnittelin. Sie senkin", tokaisin häkeltyneenä Jesselle, jonka kasvoja koristi jo varsin leveä hymy. Asettuessani polvilleen pahnoille orivarsa katseli mua hetken uteliaasti, kunnes otti ensin yhden, sitten toisen ja kolmannenkin askeleen mua kohden niin, että ylsi haistelemaan mun naamaa. Suomenhevostamma katseli meidän rakkaushetkeä nyrpeän näköisenä ja inahti pienesti, niin että Jesse tajusi heittää käsissään olevat heinät sen syötäväksi. "Mikä Veli Veikeä. Kato sitä, niin syötävän suloinen ja ihana", käänsin katseeni olkani yli avokkiin, joka kohotti kysyvästi kulmiaan. "Mikä hemmetin Veli Veikeä?" "Tästä tulee Veli Veikeä. Eikö näytäkin ihan siltä?" "No, katotaan sitä sitten kun nimetään se", Jesse totesi, mutta tiesi sisimmissään, että mulle se ei voinut sanoa vastaan. Olin sen oma syötävän suloinen ja ihana.(461 sanaa)


10.03.2017, päiväkirjamerkintä (kirjoittanut omistaja)

Musta suomenhevosvarsa pomppi emänsä rinnalla matalassa lumihangessa niin, että pumpulin kevyttä valkeaa höttöä lenteli ympäriinsä. Punainen riimu melkein pyöri sen päässä ja hyvä etteivät sen pienet kaviot kolahdelleet vaaleanruunikon emän jalkoihin. ”Tuohan on ihan sekaisin, siitä tulee varmaan samanlainen kaistapää kuin tästäkin”, Jesse huudahti mulle, perässä kävelevälle valokuvaajalle, Neron selästä ja puistelin päätäni. Mulla oli kova luotto Veljeen. Niin, ei me koskaan ristitty sitä Veli Veikeäksi, vaikka kuinka halusin. Siitä tuli loppupeleissä Vauhtiveli ja lempinimeksi meidän suissa muovaantui Vempulasta ja Velmeristä lopulta pelkkä Veli.

”Kyllä se kasvaa vielä ja näyttää, näyttää perkele koko maailmalle. Siitä tulee upee”, huikkasin avokille virnuillen ja otin muutaman reippaamman askeleen juuri, kun honkelokoipinen varsa pysähtyi niille sijoilleen. Sen korvat jähmettyivät eteenpäin ja kaula taipui pienelle kaarelle, ja mulle tuli kiire nähdä, mitä sen edessä seisoi. Odotin jotain vähintäänkin koiran kokoista ja karhun muotoista, mutta vaimeaksi yllätykseksi orivarsan edessä seisoa nökötti punainen kissa. Se katseli suurilla silmillään Veljeä, häntä puolelta toiselle vaappuen, kun musta varsa pörisi sille. Lopulta Veli jopa otti askeleita tuota karvakasaa kohden, jolloin tuntematon viiksivallu päästi suustaan pienen sähähdyksen ja poistui paikalta upottavassa kinoksessa pomppien. Ja kun varsa oli rauhoittunut, oli sen emän aika riekkua. Nero pyrähti häntä komeasti kaarella raviin, mikä innoitti sen varsan juoksemaan perässä - tosin sellaista holtitonta pierupukkilaukkaa, ei mitään koottua ravia. Vaaleanruunikko tamma huudahti innostuksesta valloillaan, ja heitti esimerkkipukin lapselleen, jolloin mun avokkini lensi komeassa kaaressa hankeen. ”Perkuleen kaistapäät”, kuului kirous keskeltä lunta, kun mä nauraen juoksin ottamaan lasta ja sen mammaa kiinni. (246 sanaa)


22.03.2017 päiväkirjamerkintä (kirjoittanut omistaja)

Suomenhevostamma heitti muutaman ilopukin valkoisen hötön peittämässä maassa ja pärskähti sitten, pysähtyen hamuilemaan päiväheinien rippeitä. Eveliina nappasi puhelimellaan päivityksen snapchat-sovellukseen ruunikosta ja hymähti sitten itsekseen, jääden seuraamaan tarhaavaa tammakaksikkoa. Nero kävi härnäämässä itseään vanhempaa Ksenia-tammaa ja karautti sitten laukalla karkuun luimivaa ystäväänsä, jääden vähän matkan päähän kuitenkin kuin odottamaan, josko Ksenia innostuisi leikistä. 

Eveliinan perhe, siis avopuoliso ja kaksivuotias tytär, olivat vihdoin ja viimein muuttaneet uuteen kotiin. Pitkän ja piinaavan rakennusvaiheen lopuksi suurikokoiselle tontille oli valmistunut yhdessä tasossa oleva omakotitalo, sekä Eveliinan pitkään haaveilema oma hevostalli (talli tosin oli valmispaketti ja tuotiin nosturilla paikalleen, mutta haave se silti oli ollut). Viikonloppuna oli laitettu paikkoja kuntoon ja maanantaina ensimmäiset asukkaat, suomenhevostammat Nero ja Ksenia olivat muuttaneet uuteen kotiinsa. 

Neron kotiutuminen oli sujunut odotettua paremmin ja tamma tuntui asettuvan taloksi heti ensimetreillä. Ruunikko muutti Huttulaan toiselta puolelta Suomea, entisen ylläpitäjänsä luota, ja valmistautui nyt Huttulassa kilpailemaan ja tavoittelemaan laatuarvostelupalkintoja - olihan tammalla kapasiteettia ja menohaluja, ja kun siihen ädättiin vielä omistajan asettamat tavoitteet, saatiin vähintäänkin laji- ja rotulaatikset tulokseksi. Tällä hetkellä Neron kanssa ei kuitenkaan stressata vielä, vaan kierretään niin koulu-, este- kuin kenttäkisojakin rauhassa. 

Muuton takia tulleiden muutaman välipäivän takia tamma oli kerännyt hurjasti energiaa, ja kun Eveliina lähti keskiviikkoiltana viemään koskemattomalta maneesiltaan poikuutta, sai Nero päähänsä toivottaa maneesin itsekkin, omalla tyylillään, tervetulleeksi. Rodeoshowt olivat komeaa katsottavaa ja illalla Eveliina valitteli peppuun kohdistuvaa kolotusta. "Otitpahan maneesin perinpohjaisesti käyttöön", totesi myös Even aviopuoliso. Näinpä. (231 sanaa)


12.5.2017 päiväkirjamerkintä (kirjoittanut Hanne)

Maiskautin liinan päässä kävelevälle raudikolle ja tämä siirtyi helposti reippaaseen raviin. Ohjailin tammaa tottuneesti suurella ympyrällä ja hetken päästä pyysin laukkaa.

Olin jo viime jouluna luvannut Jukolan pikkujouluissa tulla juoksuttamaan Lauran nuorta suomenhevostammaa, mutta arkikiireet olivat vieneet mennessään. Nyt toukokuussa koitti viimeinkin sellainen rauhallinen hetki, että saatoin kutsua Lauran hevosineen Jukolaan. 

Tarkoitukseni oli juoksutuksen lisäksi myös hieman irtohypyttää Anopinkauhuksi, tuttavallisemmin Neroksi ristittyä tammaa, joten olin jo valmiiksi kasannut pienen kujan kentälle. Kevätaurinko lämmitti mukavasti jo hyvin sulanutta kenttää ja Nerokin alkoi jo hieman hiota, vaikka olimme vasta käyneet askellajeja läpi ympyrällä. Tammalla oli vielä jonkin verran talvikarvaa jäljellä, mikä varmasti edesauttoi asiaa.

"Tuntuu kyllä tosi hyvältä näin juoksuttaessa!" huikkasin kentän laidalla touhujani seurailevalle Lauralle. "Ohjaan sen nyt tuonne kujalle. Laitoin nuo esteet näin alkuun ihan vaan kuuskytsenttisiksi."

Juoksin tamman vierellä kujan alkuun ja laskin sen irti. Innosta soikeana Nero heitti pienen ilopukin, mutta hyppäsi kuitenkin kujan kaikki esteet pudottamatta. Tosin pari huonoa lähestymistä kyllä tuli tamman innosta johtuen. Korotin kaksi viimeistä estettä 80cm pystyiksi ja nostin toisena olevan esteen ristikosta 60cm pystyksi. Nyt Nero joutui jo vähän keskittymäänkin ja hypyt näyttivät tällä kertaa jo paremmilta. Seuraavaksi nostin viimeisen esteen 90cm ja kun tämä sujui, korotin sen lopulta metrin korkuiseksi. 

Nerolla oli ollut jonkin verran kisa- ja treenitaukoa, joten se alkoi olla jo aika väsynyt tässä vaiheessa. Ensimmäisellä kerralla se pudottikin viimeisen esteen, joten helpotin hieman tehtävää poistamalla pari estettä kujalta. Onnistuneen suorituksen jälkeen otin tamman lopulta kiinni ja annoin sen vielä hölkätä pari kierrosta liinassa. Lähdimme lopuksi yhteistuumin kävelyttämään tammaa omistajan kanssa läheiselle tielle. (254 sanaa)


22.6.2017, päiväkirjamerkintä (kirjoittanut Onski)

Olin luvannut pitää seuraa Nerolle, mutta selkään en vielä menisi. Päätinkin aloittaa perusteellisesta puunauksesta, piti tamma siitä tai ei. Hakiessani sitä tarhasta se käyttäytyi kuitenkin yllättävän kiltisti. Sidoin sen molemmin puolin käytävälle, ennen kuin aloin pyöritellä tammaa läpi kumisualle. Epäilin Neron nauttimista siitä, mutta en ainakaan saanut hampaita selkääni vaihtaessani puolta.

Harjattuani tamman läpi kaikilla sen harjoilla ja putsattuani kaviot huolellisesti, irrotin sen sekä laitoin vain yhden riimunnarun kiinni riimuun. Lähdin Neron kanssa ulos vähän syöttelemään sitä vihreällä. Se kiskaisi vähän narusta, mutta olin päättänyt pitää puoleni sen suhteen, että minä määrään. Päästyämme syöttelypaikalle kaikki sujui hyvin, onneksi. Lopuksi päästin Neron takaisin tarhaan kavereidensa kanssa. (105 sanaa)

17.11.2017, päiväkirjamerkintä (kirjoittanut omistaja)

Kaakkilan yksivuotiaat tammat Tomu ja Rukka pistivät menemään lumen peittämällä maaperällä, kun seurasin tallia tehdessäni niiden touhuja. Milloin voikko pienhevonen loikki ja pomppi normaalikokoisen kaverinsa ympärillä, milloin punainen jahtasi Rukkaa kuin koira kissaa. Pukkioppeja viljelläkseen toisilleen ne juoksivat tarhaa päästä päähän, heitellen takakoipiaan ilmaan kuin mitkäkin laitumelle päässeet orivarsat. Musta tuntui tosi hyvältä katsoa tammojen tulevan toimeen keskenään, sillä tiesin että varsat viihtyisivät ikäisessään seurassa - tietenkin sen lisäksi, että niitä kaitsemassa oli Tomun emä Nero, meidän tallin vanharouva. Ensimmäisinä päivinä Rukan muuton jälkeen Nero ei tuntunut nauttivan keltaisen lapsen huomiosta, ei sitten yhtään, mutta ajan kanssa hevoset tottuivat toisiinsa ja punaruunikko opetti Kaunovaarasta muuttaneen tamman talon tavoille (siis siihen että Nero söisi ensin heinäkasalta, sitten vasta muut). Aika ajoin Nero tykkäsi pomotella vuotiaita ja siitäkin huolimatta, että se oli Tomun emä, se antoi tupenrapinat molemmille hevoslapsille - se ei kuitenkaan tuntunut olevan mitään kovin pahansuopaista, joten en kokenut tarpeelliseksi siirtää vanhaa rouvaa tarhaamaan yksin, oppisivatpahan Tomu ja Rukka elämään hevoslaumassa.
”Tulkaas ottamaan päiväheinät”, huutelin tammoille kuljettaessani heinäsäkkejä kohti näiden tarhaa. Tomu ja Rukka saivat omat heinänsä samaan kasaan ollessaan melkeinpä jo parhaita kavereita, ja jäädessäni tammojen ruokailua seuraamaan ne molemmat tulivat aika ajoin tunkemaan pieniä, silkkisiä turpiaan mun taskuille. Rapsuttelin molempia vuotiaita hieman niille lässytellen - ai että varsat oli sitten ihania! (210 sanaa)

30.12.2017, päiväkirjamerkintä (kirjoittanut omistaja)

Lumisade peitti hiljalleen paikallaan olevan, ruunikon suomenhevosen selkää. Neron kaula oli painettu alas hetki sitten tarjottuihin päiväheiniin, ja toisin kuin sen kaitsettavat Rukka ja Tomu, se sai nauttia päiväateriastaan yksin, omassa rauhassaan. Heti voikon pikkutamman muutettua meille teräsmummo oli tehnyt selväksi, ettei sen heiniin koskisi kukaan muu kuin itse ylhäisyys itse. Ja Rukka oli hyväksynyt sen - pieni tamma näytti olevan mielissään punaisesta kaveristaan Tomusta, eikä pannut pahakseen heinien jakamista. Mun huulten välistä pääsi hiljainen huokaus, kun kaivelin toppatakin taskuista sormikkaita. Teräsmummo oli menestynyt tänä vuonna odotettua paremmin: se oli napannut niin este- kuin suokkienkin laatuarvosteluista ykköspalkinnot, ja koulujaoksen vastaavasta kakkosen. Näillä meriiteillä sen tyttö Tomu saisi hyvät sukulaispisteet tammikuun varsa-arvosteluissa. Mutta se ei todellakaan mua huokailuttanut, mä olin iloinen että Nero oli jättänyt jälkeensä noinkin kauniin varsan, joka tulisi selkeästi jatkamaan emänsä viitoittamalla polulla tämän jälkeen. Mua huokailutti Neron jälkeinen aika. Tammalle oli kertynyt ikää, ja vaikkei se osoittanutkaan yhtään hiipumisen tai vanhenemisen merkkejä, mua suoraansanoen pelotti tammasta luopuminen. Välttämättä kyseinen asia ei tulisi ajankohtaiseksi vielä vuosiin, mutta Kaakkilan ensimmäinen asukas ja mun ensimmäinen kilpaponi merkitsi ihan helvetisti. Menettäisikö suomenhevostalli hohtonsa teräsmummon lähdettyä taivaslaitumille? Menettäisinkö mä otteeni tästä kaikesta, hiipuisiko mun mielenkiintoni mun extrahepan lähdettyä?

Nuorikot saivat syötyä lapsenlikkaa nopeammin, ja viimeisten heinänkorsien kadottua niiden suihin ne lähtivät yksissätuumin ihmettelemään mua - ihmeellinen tuo ihminen kun tuossa vain seisoskelee, sillä on pakko olla asiaa, let's go sis! Tammat kulkivat laiskanpulskeasti, kylki kyljessä tarhan aidalle ja jäivät sitten pällistelemään mua. Uteliaisuuden saattoi aistia niiden olemuksista ja ihmetyksen nähdä tummista silmistä. "Mitäs mimmit?" ojensin käteni vaisusti kohti tyttöjä, joista Rukka oli ensimmäisenä haistelemassa mustaa kangashansikasta. Kun keltainen tajusi, ettei mulla ollut sille mitään, se veti turpansa takaisin ja antoi tilaa Tomulle. Läsipäisen tamman talviloimi kahisi tämän ottaessa pari askelta lähemmäksi mua - olin klipannut tammat pariin otteeseen syksyn aikana, toisin kuin Neron jonka annoin viimein kasvattaa talvikarvansa ja elää mammutin elämää.
"Katsotaanko onko mulla teille jotain, oottakaapas", tottuneesti oikea käsi upposi syvän taskun uumeniin ja hetken sen pohjuksia kaiveltuani löysin kuin löysinkin muutaman leivänpalan. Luikahdin aidan välistä tarhan sisäpuolelle, taputin Rukkaa ja Tomua, ja syötin niille pari palasta ruisleipää, ottaen sitten askeleita teräsmummoa kohti. "Beib, tulisitko säkin leivälle?" huikkasin tälle virne huulillani, ja ruunikko tamma vilkaisi mua sivusilmällään, jatkaen kuitenkin heinien syömistä. Päästyäni tarpeeksi lähelle mä viskasin leivänpalat tuon päiväheinien päälle, josta Nero ne hokasikin yllättävän nopeasti. "Voitko olla ikinä jättämättä mua, mun tulee ikävä", kysyin itsekseni piirtopäiseltä tammalta, joka oli tapansa mukaisesti hotkaissut leivät parempiin suihin alta aikayksikön. En mä varmasti ikinä tulisi tottumaan ruunikon poismenoon, mutta sitä ennen meillä oli kuitenkin vielä lukuisat eläkepäivät vietettävänä - veisin Neron maastoon, uimaan ja hyppäämään, syöttäisin hieman enemmän herkkuja ja pitäisin huolen, että tuo nauttisi elämästään viimeiseen asti. Mä tunsin olevani vastuussa siitä.

 

erikseen mainittuja lukuunottamatta kaiken materiaalin © Laura
ulkoasun suunnittelu & toteutus: Narie, kiitos! <3